Koska me ei olla enää me

 "Tämä blogi on ilmeisesti kuollut ja kuopattu... vai olenko väärässä?"

Tällaisen kommentin sain tuossa jokusen aika sitten ja valitettavasti suruissani jouduin vastaamaan kyseiseen kysymykseen, että siltä vaikuttaa. Tekosyitä ei ole, näin vaan on käynyt. Toki pohtinut olen paljon, miksi näin on. Vaikka tätä blogia haluaisinkin ylläpitää ja jatkaa, se ei tunnu vaan luonnistuvan. Musta tuntuu, että jossain vaiheessa kasvoin ulos tästä bloggaamisesta.. enhän mä tiedä onko tosiaan näin, mutta siltä se tuntuu.. ainakin tällä hetkellä. Tuntuu etten vain enää löydä mitään intoa kirjoittaa mistään, valokuvaaminenkin on jäänyt. Kaikki luovat asiat tuntuu jopa vähän uuvuttavilta. Tuntuu että oon porhaltanu tähän asti elämässä hirveellä vauhdilla, kertaakaan pysähtymättä miettimään. No, nyt oon jotenkin päätyny tällaiseen zen-tilaan, missä haluankin kerranki olla. Ihan vain olla. Nauttia tässä ja nyt, ilman mitään paineita suorittamisesta vapaa-aikaansa.

Suorittamisesta päästäänki näihin pieniin kuulumisiin. Olen siis ollut tässä harjoittelussa jo vähän päälle kuukauden erikoissairaanhoidon avohoidon puolella, psykoosipoliklinikalla. Nimikin jo vähän varmaan vihjaa, ettei ole ihan helpoimmasta päästä harjoittelupaikka ja se onkin osiltaan kuormittanut. Tämä on oikeastaan vähän tuota sosiaalistakin puolta vahingoittanut, koska viikonloppuna onkin sitten väsätty kaiken maailman tehtäviä.. Ja niitä tehtäviäkin on tosiaan paljon.. Suoraan sanoen, odotan vain että tämä kaikki on parin viikon päästä ohi ja pääsen taas vähän vapaampaan opiskeluun.
Opiskeltu ollaan myös ahkerasti koiruuden kanssa, meinaan ollaan menty koirakouluun. Ihan hyväkin, emmäkää todellakaa tiedä kaikkea koirista ja ihan hyvä saada varmuutta ton koiran kaa elämiseen. Vaikka mulla onkin pienisöpöchihu, en tahdo pilata sitä koirana. Kyllä mä haluan että mun koira voi hyvin sillä, että asetan sille säännöt ja harjoitellaan sen kanssa sitä käyttäytymistä. Lyhykäisyydessään tähän on nyt kaikki energia mennyt, mikä kyl kuulostaa aika no lifelta.. Mut jos joku on esim mielenterveyspuolella töissä tietää, että varsinkin täys untuvikolle on aika rankka paikka tuollainenkin.. mutta ei siitä sen enempää!

Alunperinhän blogin perustin siksi, että saisin vuodattaa sinne kaikki oloni ja luovuuteni tulvat. Nykyään näitä tulvia ei oikeastaan enää ole (tällä hetkellä) paljoa. Lisäksi tuntuu ahdistavalta nykyään blogata, koska tuntuu että tästä on tullu ihan outo maailma, siis koko blogimaailmasta.. Jotkut saattaa tajuta mitä meinaan, en sitä sen enempää ala perustelemaan. Tuntuu  vain, etten halua enää olla kuin vain muiden blogien lukija ja se tuo minulle sen ilon tästä blogimaailmasta.

En tiedä, saatan joskus palata aktiiviseksi bloggaajaksi, saatan kirjoittaa tänne satunnaisesti. Enää en voi kuitenkaan sanoa tekeväni tätä aktiivisesti. Ymmärrän siis, jos ette enää aio seurata blogiani ja siksi kiitänkin paljon teidän kaikkien kärsivällisyydestä ja siitä ,että ootte ollut upeita lukijoita :-) Jätän tän blogin tänne näkyviin ja jos niinki hassusti käy, että alan aktiivisemmin bloggaamaan, tuun ilmoittaa esim. uuden osoitteen tänne. Mun puolesta aivan ihanaa loppuvuotta, nauttikaa tän hetkisestä elämästänne! :-)

Lämmöllä, Karo :-)